Otteita tarinasta:
MENNEISYYS
Vuonna 2003 Minulla oli todettu keskivaikea masennus. Masennus paheni vuosina 2004 ja 2005. Huomasin pikku hiljaa että kaveripiirini alkoi muodostumaan enemmänkin samaa tautia sairastavista ihmisistä kuin uusien autojen omistajista. Sairaus muutti ajatusmaailmani alkuun hyvinkin radikaalisti. Ja minä päätin tämän jo silloin.
Minä päätin silloin, että jos kerron joskus tämän tarinan julkisesti, niin kerron tarinan niin rehellisesti, kun vaan pystyn, nimiä mainitsematta, mutta mitään pois jättämättä. Tämä ei oikeastaan ole tarina siitä, että olen kokenut burn outin ja kavunnut kovalla työllä menestykseen. Tämä ei ole tarina siitä.
Tämä on tarina ennen kaikkea 90-luvun lama-ajan vaikutuksista, väkivallasta, turvallisuuden tunteen menettämisestä, taloudellisista ongelmista, mielenterveyden ja fyysisen kunnon heikkenemisestä, sitkeydestä ja lopulta hyvien ihmisten avustuksella oman paikan löytämisestä.
Jälkeenpäin olen tosin ajatellut niin että en minä loppuun palanut, minä paloin alkuun. Alkuun palaaminen. Se on semmonen juttu että kaikki pitää opetella vähän niinku alusta. Kun se väsymys iskee niin siitä on pitkä matka takaisin oravanpyörään. Siinä lähdetään taas alusta opettelemaan elämän realiteetteja.
Pitäisi nousta sängystä
Pitäisi pestä astiat
Pitäisi maksaa laskut
Pitäisi vastata ehkä tuohon puhelimeen
Lääkäri antoi mielialalääkkeitä. Niitä minä mussutin illat ja ruokahalu kasvoi. Oikein odotin että tuli ilta ja sain ottaa lääkkeen. Tässä oli vaan se dilemma että kun ruokahalu kasvoi ja tulot pieneni, niin joutui syömään paljon ja huonosti. Paljon eineksiä. Huonolla rytmillä. Epäsäännöllisesti.
Älä kuvittele olevasi yhtään mitään. Sinä olet kaappihomo. Et mitään muuta. Näin se pomo ärisi minulle vuonna 2004, kun tein ensimmäisen stand up klubini. Se oli minun ammatillinen pohjakosketus. Hajoaminen.
KÄÄNNEKOHTA
Harmaana ja sateisena aamuna 2007 kohtasin jonkinlaisen saturaatiopisteen elämässäni. Olin antanut itselleni luvan velloa kaikessa siinä paskassa eli uskalsin katsoa elämää ja itseä silmästä silmään.
Minun kokemus tästä kaikesta on se, että kun riittävän kauan niitä oman takapihan (eli mielen) paskakasoja tonkii, niin ehkä siinä alkaa herätä kiinnostus muuhunkin.
Sinä harmaana ja sateisena aamuna 2007 minulla varmaankin tapahtui jotain sen tapaista. Nyt oli kerättävä rohkeutta yhteen puhelinsoittoon. Mietin uskallanko soittaa Kuopiossa ravintoloita pyörittävän Ravintolamestareiden toimitusjohtajalle Tasse Laukkariselle. Olen miettinyt jo jonkin aikaa että Kuopiossa pitäisi järjestää stand up -festivaali. Sen kaltaisia tapahtumia ei Hämeenlinnassa järjestettävän Tomaatteja! Tomaatteja! -festivaalin lisäksi Suomessa juuri tuohon aikaan ollut.
Kuopion Komediafestivaali vakiinnutti nopeasti paikkansa suomalaisten stand up -tapahtumien ykkösenä. Siitä tuli kolmipäiväinen festivaali, jonne huippukoomikot haluavat vuosi toisensa jälkeen esiintymään ja jonka liput myydään loppuun lähes jokaista esitystä myöten. Lippuja ostetaan jopa sellaisiin näytöksiin, joiden esiintyjiä ei paljasteta ennakkoon.
NYT
En pidä itseäni oikeasti kovin vahvana ihmisenä. Hajoilen välillä pienistäkin jutuista. Mutta saatanan sitkeä olen ja rohkeutta löytyy. Rohkeuden viivalle uskallan lähteä. Ja en todellakaan halua sanoa että kaikesta selviää. Kaikesta kun ei välttämättä selviä. Eikä tarvitse. Tavallaan me nähdään kaikesta vain se jäävuoren huippu, mutta ei sitä polkua, joka ihmisen on nykyhetkeen tuonut.
Että jos katsomme jotain ihmistä ja ajattelemme ehkä kateellisena sitä, missä vaikka asemassa henkilö on tai mitä tekee, niin unohdamme sen, että taustalla on vuosikymmenten kokemukset ja haasteet, jotka meitä ovat muokanneet ja mahdollistaneet sen, mikä tänään näkyy ja ilmenee. Usein ne kokemukset ovat olleet vielä suhteellisen haastavia. Että jos pitäisi valita, ottaisinko nykyhetken ”onnen” tai kadehdittavan tilanteen joltain toiselta ihmiseltä ja saisin kaupan päälle kaikki ne haastavatkin kokemukset elettäväksi, niin miten valitsisin? Usein se unohtuu tai sitä ei ajattele.